Koiraharrastamisen arvomaailmasta

Viime viikkoina on ehtinyt miettimään kaikenlaista, kuten tätä koiraharrastamisessa vallitsevaa arvomaailmaa. Koirakulttuuriahan voisi pitää jonkinlaisena pienoisyhteiskuntana tämän oikean yhteiskunnan sisällä, jossa on määritelty erilaisilla säännöillä mikä on arvokasta ja mistä koiria ja niiden ohjaajia palkitaan – näin etenkin kilpailutoiminnassa.

Ihminenhän arvottaa aina ympäröivää maailmaansa, itseään, toisiaan, sekä tietysti koiraharrastajat myös koiriaan. Ihmisen arvomaailma on tietysti myös sellainen, että se on vuosien saatossa muuttunut moneen kertaan ja riippuu pitkälti myös sukupolvesta, mitä asioita ihminen kulloinkin pitää arvokkaina ja mitä ei.

Koiraharrastamiseen pätevät samat arvotukset ja lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin inhimilliseen toimintaan – se onko tämä sitten hyvästä vaiko ei, lienee jokaisen itse päätettävissä.

Itse haluaisin toimia rationaalisesti ja neutraalisti ja välttää tunnepitoisten arvolatausten luomista kun toimin koirien parissa harrastusmielessä. Aina tämä ei tietenkään ole mahdollista.

Koiriin liitettäviä arvolatauksia löytyy vino pino, ihan jo koiraroduista ja roduttomuudesta lähtien. Toinen arvostaa enemmän rotukoiraa, toinen rodutonta – kolmannen mielestä arvokkainta on tarjota koti kulkukoiralle Romaniasta. Lisää arvolatauksia saadaan erilaisista koirarotujen linjakeskusteluista, joissa käydään loputonta taistelua siitä, onko oikea koira työlinjainen, näyttelylinjainen, pitkäkarvainen, lyhytkarvainen, pitkähäntäinen, lyhythäntäinen vai mikä.

Itselleni on aina ollut niin sanotusti “aivan sama”, mitä koiria kenelläkin on vai onko mitään, ja miten he niitä kouluttavat ja mitä niiden kanssa tekevät. Se että minulla on tietynrotuisia koiria ei tarkoita sitä, että niitä pitäisi mielestäni olla kaikilla muillakin, eikä se, että harrastan niiden kanssa jotain tiettyä lajia myöskään tarkoita sitä että muidenkin pitäisi tehdä niin. Varsinkaan en oleta, että kaikki kouluttaisivat koiriaan samalla tavalla kuin minä.

Koiraharrastamisen ja koirien kouluttamisen kannalta mielestäni ikävintä on kuitenkin koiran käytöksen arvottaminen, koska tämä on usein syynä myös sille, miksi koiralle syntyy erilaisia käytöksiä, joita pidetään ongelmallisina. Jirka Vierimaa on kirjoittanut erittäin hyvä jutun otsikolla “Hävettääkö“, missä todetaan, että juuri tämän arvottamisen vuoksi moni hakeutuu kouluttajan pakeille aivan liian myöhään.

Jos koira käyttäytyy ihmisten arvomaailmasta katsottuna ongelmallisesti, siihen on mielestäni mahdollisuus myös arvottamisen sijaan suhtautua toisin – neutraalisti. Käytöksen voi kohdata sellaisena kuin se on, ja miettiä – neutraalisti – mitä sille voisi tehdä. Käytöstä ei tarvitse ajatella hyvänä tai huonona, vaan yksinkertaisesti puhtaana käytöksenä, jonka koira on syystä taikka toisesta oppinut. Jos sen haluaa muuttaa toiseksi, siihen on olemassa työkalut. Erityisesti nuoret koirat, jotka monesti ovat kokemattomia, epävarmoja (kuten ihmisteinitkin) ja joille ei ole ehditty riittävästi kouluttaa kaikkia ihmisten yhteiskunnassa tarvittuja käytöksiä, arvotetaan helposti huonokäytöksisiksi toivottomiksi tapauksiksi, remmirähjääjiksi ja ongelmatapauksiksi. Koiran omistajalta tai ohjaajalta vaatii varmasti suurta itseluottamusta viedä tällainen “ongelmatapaus” sitten ihmisten ilmoille, minne se oppiakseen uutta mitä suurimmassa määrin kuuluisi.

Merkittävä ongelma käytöksen muuttamisessa on mielestäni kuitenkin myös se, että ihmiset, itseni mitä suurimmassa määrin mukaanlukien, ottavat koiran käytöksen henkilökohtaisena epäonnistumisena, pääasiassa tietysti siksi, että koiran käytökselle on ihmisten yhteiskunnassa luotu ihmisten toimesta tiettyjä arvolatauksia. Muriseva koira on huono koira, mikä tarkoittaa automaattisesti sitä, että sen omistaja on huono ihminen. Saman voi yleistää moneen muuhunkin tilanteeseen. Jos koira ei pärjää kokeessa, sen ohjaaja on huono kouluttaja. Jos se ei pärjää näyttelyissä, sen omistaja ei koskaan onnistu valitsemaan koiraa, josta tulisi näyttelytähti. Ja niin edelleen.

Se mikä tässä kaikessa on mielestäni kuitenkin hyvin hämmentävää on se, että siinä missä ihmisille sallitaan ja suorastaan vaaditaan oppimista siitä, miten tässä ihmisten luomassa yhteiskunnassa tulee käyttäytyä, sitä ei koirille tunnuta aina sallittavan. Koiran tulisi niin sanotussa tabula rasa, eli tyhjä taulu -tilassa osoittaa heti olevansa kelpo koirakansalainen ihmisten yhteiskunnassa, johon se nyt on vain sattunut syntymään.