Velin ensimmäisen kontrollipäivän aamu on maanantai, ja yhtä kaaosta. Hyvistä yrityksistä huolimatta sunnuntai-ilta on venynyt liian pitkäksi, ja unta on yöllä liian vähän. Kun ajan kohti sairaalaa pelkään tavoilleni uskollisena myöhästyväni jälleen.
Kesäaamu tulvii aurinkoa, moottoritie puskee autoja eteenpäin, ja olen sairaalassa vain neljä minuuttia myöhässä. Vastaanotossa aika kuluu ihmettelyyn.
"En löydä koneelta tietojanne."
"Teillä on fysioterapia-aika vasta kahdeltatoista."
"Osaatko sanoa kenelle voisin täällä soittaa ja pyytää hakemaan teidät?"
Eläinsairaala on iso ja siellä on monia projekteja joista vastaanotossa ei tiedetä. Sanon että Veli pitää saada päiväksi sairaalaan sisään, sillä minun on mentävä töihin. Näin oli sovittu etukäteen.
Lopulta nuori mies tulee noutamaan meidät tutkimushuoneeseen, ja paikalle saapuu myös Velin toipumista arvioiva lääkäri, joka on valmistautunut tekemään juuri nyt ontumatutkimuksen. En voi jäädä paikalle, vaikka tiedän, että Velin kannalta juuri niin minun tulisi tehdä. Koira selviää vieraiden kanssa kyllä, mutta en haluaisi että minun koirani pitäisi.
Ajan töihin todetakseni, että kahdesta aamupäivän palaverista toinen onkin peruttu. Huokaisen helpotuksesta kun pääsen takaisin Viikkiin mukaan Velin ensimmäiseen fysioterapiaan.
Sairaalassa minua odottaa mieshoitajan kainalossa istuva Veli. Fysioterapeutti sanoo, että pentu on käytävällä säikähtänyt jotakin, ja mennyt sen jälkeen hoitajan syliin turvaan. Syy on selvä. Koira on oppinut, että miehet pitävät siitä huolta. Velillä on kotona mies, jonka se on kietonut tiukasti tassunsa ympärille.
Fysioterapeutti tutkii Velin. Rintarangassa ja kyljissä on kireyttä, mikä on normaalia kun pentu on ollut vain levossa viimeiset kaksi viikkoa. Liikelaajudet ovat normaalit eikä Veli onnu. Ihmettelen tätä ääneen. Ilo ontui myös leikkauksen jälkeen ja oli kankea kauan. Se söi kipulääkkeitä pitkään. Velin toipuminen ei vaikuta toipumismatkalta lainkaan. Tuntuu että se on jo terve.
"Koirat jotka eivät juuri ole oireilleet ennen leikkausta eivät yleensä enää onnu leikkauksen jälkeen. Jos Veli alkaa uudelleen ontua, sinun pitää heti ottaa yhteyttä meihin, luultavasti haluamme tutkia Velin silloin uudelleen."
Mielessä harmittelen, että Ilolla ei ollut mahdollisuutta näin tarkkoihin tutkimuksiin. Sen toipuminen oli pelkkää vuoristorataa ja tunnemyrskyä: välillä se oli parempi ja välillä taas huonompi. Usein luulin ettei se parane koskaan.
"Otamme kuuden viikon ajan varovasti. Pieni jäykistyminen kuuluu asiaan, mutta tällaisella koiralla jäykkyyden pitäisi mennä muutamassa askeleessa ohi."
Teemme fysioterapeutin kanssa jumppaharjoituksia, joiden toteutus on vaikeaa, sillä Veli ei taaskaan saa syödä. Se on menossa fysioterapian jälkeen ultraan, johon tarvitaan rauhoitus. Joudun siksi viemään Velin myös vesialtaaseen ilman ruokapalkkiota.
Olen oppinut kantapään kautta, että vesijuoksualtaita on kahdenlaisia: sellaisia, johon koiran saa laskettua ja tuubimallisia, johon koiran on käveltävä itse. Ilon kanssa vesiallastuubiin kävely oli täysi mahdottomuus. Harjoittelimme asiaa tuloksetta, ja lopulta vaihdoimme fysioterapiakäynnit toiselle lääkäriasemalle, jotta Ilo saatiin kuntoutettua laskettavassa altaassa.
Veli kävelee altaan rampin ylös kuin vanha tekijä. Kun tulee kynnys, nostamme sen altaan matolle. Tähän asti kaikki on hyvin. Fysioterapeutti laskee altaan veteen, ja Veli kauhistuu. Juttelen sille iloisesti, että se selviää myös tästä. Siitä tulee pian terve.
Velin onneksi se on hyvä palautuja. Altaassa jännittää ja askeleiden ottaminen on vaikeaa. Kun se palaa altaasta takaisin fysioterapeutin huoneeseen, se on hetkessä taas oma itsensä ja pusuttelee mieshoitajaa. Hyvä palautumiskyky on onni tilanteessa jossa koiralle joudutaan tekemään asioita, joita se ei voi itse valita.
Fysioterapian jälkeen Veli jää tutkimuksiin sairaalaan. Iltapäivällä pääsen noutamaan juuri herännyttä pentua kotiin. Vastaanotossa ihmetellään jälleen, missä koirani on ja kuka maksaa laskut. Ison organisaation jähmeys on tuttua, samoin kuin se harmitus, jota se asiakkaille aiheuttaa.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).