Aamulla suuntaamme kohti eläinsairaalaa. Ajatukset ovat kevyitä. Veli on voinut hyvin odotteluajan eikä juurikaan ole ontunut. Se ei ole saanut kipulääkettä ainakaan viikkoon.
Viikin parkkipaikalla ajattelen hetken tulleeni takaisin entiselle työpaikalleni. Helsingin yliopisto on minutkin kouluttanut ja sitten hetkeksi työllistänyt.
Eläinsairaalan väki on ystävällistä. Velillä on mukana karvalelu, koska ruokaa ei saa antaa. Se jaksaa kiinnostaa pentua välillä, ja sitten taas ei.
Päivä alkaa ortopedisella tutkimuksella. Ensin selvitetään potilaan paino ja säkäkorkeus: 19,7 kiloa ja 53,6 senttiä. Melkoinen jöllikkä puolivuotiaaksi! Esitämme ulkona pupuloikkaa ja hihnassa hampailla kiinni roikkumista, ja lääkäri videoi suorituksemme. Sydän- ja keuhkoäänien kuuntelusta ei tahdo tulla mitään - paikalla pitäisi jaksaa olla kokonaiset 15 sekuntia. Varoitan jo etukäteen, että Veli ei tule suostumaan palpaatioon. Se saa jälleen kuonokopan ja murisee tällä kertaa hurjasti kun sen lonkkiin kosketaan.
Lääkäri tutkii Velin hoitopöydällä. Kumivasaralla kumautetaan polvet ja kyynärät, mutta koira on niin kippurassa etten itse huomaa reaktiota. Lonkkien kohdalla Veli murisee taas ja kysyn, onko vaiva siirtynyt parissa viikossa sinne. Olat kun saa tällä kertaa palpoida ilman murinaa.
Kun nyt olen asiantuntijoiden ympäröimänä, kysyn Cartrophenista. Olen miettinyt pitäisikö Ilon saada sitä rutiinisti. Se kun on leikattu seitsenkuisena kasvuhäiriön vuoksi, ja harrastaa nykyisin agilityä. Se sai pistossarjan leikkauksen jälkeen, mutta sen jälkeen sitä ei ole annettu.
"Cartrophenista on tehty vain yksi tutkimus. Siinä verrattiin nivelrikon kehittymistä koirilla jotka saivat cartrophenia koiriin jotka eivät sitä saaneet. Tutkimuksen mukaan lääkkeestä oli hieman hyötyä, mutta kyseessä on vasta vain yksi tutkimus. Koira jolla ei ole todettu nivelrikkoa ei siitä ainakaan hyödy", lääkäri toteaa.
Ilolla ei ole nivelrikkoa. Ainakaan vielä. Sen cartrophenit saavat siis odottaa.
Veli siirtyy screenauksessa eteenpäin. Vuorossa ovat fysioterapeuttiset tutkimukset. Päivä tuntuu olevan täynnä koulutushaasteita: nyt pitäisi seistä askelvoimamatolla paikallaan tassut tasaisesti maton päällä. Yllättäen saamme kaksi otosta kerralla kuntoon - olen juuri saanut opetettua Velille pitkäkestoisen käsikosketuksen, ja se pitää nenää kiinni kädessäni liikkumatta matolla seisten. Kolmannella kerralla alkaa väsymys jälleen iskeä, ja puuhasta ei tule enää mitään.
"Se riittää", sanoo fysioterapeutti.
Siirrymme käytävälle. Vuorossa on juoksutesti askelvoimalevyllä. Tarkoitus on osua maahan upotettuun levyyn neljällä tassulla rivakassa ravissa. Tarvitaan viisi kuvaa vasemmassa ja viisi kuvaa oikeassa kierroksessa. Eläinlääketieteen opiskelija tulee seuraamaan suoritustamme. Minua naurattaa jo valmiiksi. Miten ihmeessä saan tämän hihnassa roikkuvan pupuloikkaajan ravaamaan suoraan kapeaa käytävää pitkin?
Tämäkin testi sujuu kuitenkin hyvin. Veli ravaa käytävää edestakaisin ja repii hihnaa vain muutaman kerran. Tulokset ovat kasassa reilussa puolessa tunnissa. Sitten fysioterapeutti huomaa, että on merkinnyt Velin painon väärin. Joudumme uusimaan koko testin.
Lopulta olemme juosseet uusintakierroksen valmiiksi ja Veli makaa fysioterapeutin huoneessa väsyneenä. Selässäni valuu hiki. Minuakin väsyttää.
Hoitaja tulee noutamaan Velin. Minä lähden hetkeksi töihin. Sairaalassa Velistä otetaan röntgenkuvat, tietokonetomografiakuvat ja olkanivelet ultrataan. Lisäksi siitä otetaan verikokeet, ja joku koittaa kalastella vielä pissanäytteenkin.
Kun palaan takaisin sairaalaan jännittää. Tutkimukseen ei pääse mukaan, jos koiralta löytyy jokin toinen ortopedinen ongelma. Mitähän niissä lonkissa on, mietin.
Veli tulee vastaan sairaalan ovella, se ilahtuu ja tahtoo syliin, vaikka on vielä tokkurassa. Odotamme lääkäriä tutkimushuoneessa. Huoli alkaa poltella silmäluomia. Oletkohan sinä muuten terve, mietin, pidellessäni kaksikymmentäkiloista koiravauvaa sylissä.
Lopulta lääkäri tulee huoneeseen ja kertoo, että Velin lonkat ovat siistit samoin selkä. Muista tuloksista ei löydy sellaista, joka estäisi tutkimukseen mukaan pääsyn.
"Tietokonetomografiassa näkyi, että vasemman olan vaurio on leveä ja laakea. Oikean olan vauriot ovat sen sijaan kapeammalla alueella, mutta se on vasenta syvempi. Tutkimukseen pääsee mukaan vain jos vauriot ovat riittävän laajat. Minun mielestäni Veli sopisi tutkimukseen, mutta meidän pitää keskustella täällä sairaalassa asiasta. Palaamme sinulle tällä viikolla. Alustava leikkausaika on 23.4."
Astelen sairaalasta ulos huojentuneena. Hoitaja tulee mukaamme, vielä pitäisi kalastaa se pissanäyte. Hoitajat ovat yrittäneet saada sitä otettua jo aiemmin, mutta pentu ei ole suostunut tekemään tarpeitaan vieraassa seurassa. Pihalta löytyy vielä yksi lumiläikkä. Veli kyykistyy sille heti. Hoitaja on nopea, ja pissa on purkissa. Pääsemme kotiin.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).